Kun tapaa toisen suomalaisen ulkomailla
Viime päivinä kaupungilla on huomannut, että turistikausi on taas alkanut: väkeä on kaduilla paljon enemmän kuin vielä kuukausi sitten. Myös moni suomalainen on tullut keväiseen Roomaan, sillä äskeisellä käynnillä Trastevereen näin useammankin suomalaisseurueen. Ainakin tällaisen ulkosuomalaisen on helppo tunnistaa suomalaiset katukuvasta, vaikka nämä eivät puhuisi sanaakaan. Me nimittäin näytetään kaikki samalta. Tämä aiheuttaa aina kiusallisia tunteita Suomen vierailuilla, kun jokainen vastaantulija näyttää niin tutulta, ettei tiedä, pitäiskö tervehtiä vai ei.
Tiedän, että suomalaiset eivät tykkää siitä, että heidät tunnistetaan heti suomalaisiksi. Siksi en yleensä yksin ollessani sanokaan mitään, mutta lasten seurassa supatan vähintään heidän tietoonsa, jos vaikkapa ratikassa tai muussa lähituntumassa on suomalaisia. Meillä kun on tapana hyödyntää usein tätä harvinaista salakieltämme ja puhua henkilökohtaisuuksia ja joskus jopa kommentoida kanssaihmisiä, koska eiväthän he kuitenkaan suomea ymmärrä. Toisinaan en malta olla antamatta hyviä neuvoja, jos kuulen suomalaisten etsivän esimerkiksi ravintolaa tai tietä jonnekin tai jos törmään suomalaisiin lähikaupassani kuten taannoin. Yleensä vinkkini on otettu vastaan kiusaantunein kiitoksin ja mitään lisää ei takuulla ole kysytty. Suomalaisista ei mikään tunnu olevan yhtä ärsyttävää kuin törmätä toiseen suomalaiseen ulkomaan lomalla – tässä suhteessa kuulun tosin itsekin samaan joukkoon. Toisinaan olen kuitenkin heittäytynyt juttusille toisten suomalaisten kanssa täällä Italiassa, mutta seuraavien kokemuksien perusteella ei ehkä ois kannattanut…
Kohtaaminen jalkapallo-ottelussa
Kun ostaa lippua italialaiseen jalkapallo-otteluun, lipputoimisto vaatii kopion passista, tutkintotodistuksesta, väestörekisteriotteesta ja tuoreimmasta verikokeesta. No ei nyt ihan, mutta maata pitää tunnustaa eli kansallisuus ilmoittaa ja kopio passista toimittaa. Tällä perusteella voidaan sitten kätevästi sijoittaa samaan katsomoon liput ostaneet suomalaiset vierekkäin. En oikeasti tiedä, tapahtuuko näin turvallisuussyistä vai vaan siksi, että italialaisista itsestään mikään ei varmaan olisi kivempaa kuin katsoa fudista maanmiehiensä kanssa.
Pari vuotta sitten ostin perhelipun AS Roma – Napoli-otteluun. Paikat löydettyämme huomasimme, että sekä takana että vieressä oli suomalaisperhe. Tässä tilanteessa tietenkin ilmaisin heti suureen ääneen, että samasta maasta ollaan ja kieltä ymmärretään, ennen kuin jompikumpi osapuoli ehti sanomaan jotain noloa. Paikalleni istuuduttani ihmettelin vielä vieressäni istuvalle miehelle, että mitenhän näin sattuikin, että näin monta suomalaista on vierekkäin.
“Varmaan vaan huonoa tuuria”, totesi tämä siihen. Ei sit juteltu sen enempää.
Kohtaaminen pohjois-italialaisessa pikkukylässä
Asuimme kymmenisen vuotta sitten (iiks, voiko siitä olla niin kauan!) muutaman vuoden Pohjois-Italiassa Maggiore-järven rannalla melko pienessä kylässä, jossa ei paljon turisteja ollut, muita ulkosuomalaisia kylläkin, koska siellä sijaitsee Euroopan Unionin yhteistutkimuskeskus, jonka vuoksi mekin siellä siis olimme. Kerran bongasin parin Suomesta käymässä olevan kaverini kanssa tuon keskuksen lähettyviltä ryhmän parikymppisiä, joista näkyi kaivolta kotia, että ovat Suomesta. Yhden olalla keikkuva Marimekon kassi vahvisti asian.
Illalla satuimme bongaamaan saman seurueen pikkukylän raitilla kävelemässä. Hidastin autoa, kaveri veivasi ikkunan auki ja tervehti iloisesti suomeksi “Terve!” ja minä huutelin kuskin paikalta asuvani kylässä ja kyselin, tarvisko seurue jotain paikallisvinkkejä tai muuta opastusta.
“Meillä on navigaattori.”, vastasi säikähtäneen näköinen seurue torjuvasti. Selvä. Se varmaan kertoikin heille sit, että siinä lähimmässä ristorantessa on ihan paskat pizzat.
Kohtaaminen Sardinian rannalla
Olimme lomalla Sardiniassa toukokuussa. Yhdellä sen lukuisista ja siihen aikaan melko autioista rannoista vastaan tuli toinen suomalaisperhe. Tämä kohtaaminen poikkeaa sikäli edellisistä, että perheen alkoi heti puhumaan. Tai oikeastaan valittamaan siitä, ettei ravintoloissa ole lastenlistaa. Arveli varmaan meidän yhtyvän marinaan, kun mukana oli pieniä lapsia.
Eipä tiennyt raukka, minkälaiselle lastenlistojen vihaajalle erehtyi valittamaan. Mä en nimittäin ole koskaan tajunnut, miksi lapsille pitäis olla ravintolassa ranskalaisia, nauravia nakkeja ja muuta roskaruokaa, kun ne ihan hyvin vois syödä samaa kuin aikuisetkin, vaikka pienempinä annoksina. Etenkin Italiassa erillinen lastenmenu olisi ihan älytön, kun tarjolla on joka ravintolassa muutenkin pastaa ja pizzaa, jotka yleensä lapsille maistuvat. Ja kaikki voi tilata aina puolikkaina annoksina lapsille. Ja jos listalta ei löydy pikku kullanmurulle mieluisaa syötävää. aina voi tilata pasta al pomodoron, pastaa tomaattikastikkeella tai vaikka pasta biancan, pelkkää makaronia. Niitä ranskalaisiakin löytyy useimmiten.
Kaiken tämän saatoin vuodattaa valittajanaiselle, eikä hän luultavasti koskaan enää puhu toiselle suomalaiselle lomamatkallaan…
Olen huomannut samantyyppisiä asioita. Olisipa ollut hauskaa, jos äskeisellä rooman käynnillä olisit tullut morjestamaan. Ei usein sellaista satu, mutta itse ilahdun. See you next time in rome. Tuula
No, kyllä joskus joku ilahtuukin pyytämättä annetuista käytännön vinkeistä. Kärjistin ja moitin ehkä vähän liikaa. Moikkaa jos törmätään Roomassa 🙂
Riikassa oltiin ravintolassa kolme naista,yksi lähti tupakalle ja me kaksi siinä totesimme ,että polttaminen on huomattavasti lisääntynyt.Viereiseen pöytään istui mies joka esitteli olevansa suomalainen ,kuulemma siksi ,että tietäisimme ja ettemme kertoisi kaikkia salaisuuksiamme.Meistä se oli kiva kohtaaminen. innostuimme kyselemään ja hä n kertomaan Riiasta ja olostaan.Oli mukava ilta.
Hyvä te! Varmaan saitte sellaista tietoa, jota ei oppaista löydä. Ja paras onkin heti ilmaista kansallisuutensa, myöhemmin se vois olla liian noloa.
Niin tuttua suomalaisten kohtaamista.Aika hiljaista ja tympeaa porukkaa he ovat,jos heille erehtyy jotain sanomaan.Tosin joskus on poikkeuksiakin…
Aina ei jaksa sanoa mitaan,mutta ilmoitan myos lapsilleni lahella olevista suomalaisista,etteivat sano jotain “sopimatonta”Meillakin nimittain on kaytossa tama meidan salakieli.
Asun Israelissa.
Hauska sattuma oli kerran,kun juttelin suomalaisten turistien kanssa ja kuultuaan mista olen kotoisin,kertoi tuntevansa sielta kaksi ihmista.He olivat isani ja tatini!
Suomi on tosiaan niin pieni maa, että melkein kaikkien kanssa löytyy yhteisiä tuttuja tai tutuntuttuja, jos oikein kaivelee. Ja pysähtyy juttelemaan. “Salakieltä” tulee tosiaan käytettyä niin, että Suomessa käydessä on aina välillä vaikea muistaa, että kaikki ymmärtää…
Mä olen asunut 18-vuotiaasta asti ulkomailla (26v neljässä eri maassa) ja aina kun kuulen suomen kieltä kotimaan rajojen ulkopuolella mulle tulee palava halu mennä juttelemaan yhteiseen heimoon kuuluvien kanssasisarten ja -veljien kanssa, koska voiko olla mitään kivempaa kuin tavata toisia suomalaisia? Ilmeisesti voi. Yleensä onnistun pelästyttämää suomen puhujat oikein kunnolla, en tietenkään tahallani, mutta huomaan vähitellen olevani ainoa joka on äänessä johtuen mitä luultavammin siitä että mun keskustelu toverit on shokissa koska a) vieras puhuu heille kuin tuttavalle b) ne kelaa vähän aikaa ja yrittää muistaa mistä me mahdollisesti tunnetaan toisemme c) kun ne tajuaa että ei tunnetakaan toisiamme mistään… Read more »
Yleensä nykyään käyn vain Pargassa Kreikassa ja voi sanoa että puolet tykkää kun alkaa juttusille ja puolet ei. Jopa työkaverin perhe kun sattui samalle reissulle, jakautui puoliksi 😀 Työkaverini kyseli ja puolisoaan ei olisi voinut vähempää kiinnostaa…. Pargassa on toki paljon suomalaisia ja tilanne onkin eri jos kävelisi vaikka Ateenan kadulla, jossa ei odota joka toisen olevan suomalainen 😀 Sellaisessa paikassa ehkä itsekkin mieluummin kätken kansalaisuuteni ja haluan sulautua joukkoon…
Ollaan asuttu reilu kolme vuotta keskellä syvintä Sveitsiä. Sain työpaikan läheisestä gasthaussista vuoren huipulta. Enimmäkseen paikallisten suosiossa. Ensimmäisenä kesänä sinne oli kuitenkin eksynyt yksi suomalaisperhe. Kuullessani heidän puhuvan, ilostuin silminnähden, koska kärsin vielä alun koti-ikävästä ja täällä ei juuri muita suomalaisia meidän lisäksi ole. Kyselin innostuneena että miten he olivat sinne eksyneet yms, ja vastaanotto oli pelästyneen kummastunut, että miksi tuo hullu meille alkaa… Eli aika nopeasti palauduin maanpinnalle, muistin suomalaisena ulkomailla-koodin, toivotin heille hyvää loppulomaa ja hipsin tieheni nuolemaan haavoja.
Tuohan olis voinut sattua meille. Oltiin kerran lomalla nimittäin keskellä syvintä Sveitsiä, kun vuoristojunassa vastapäätä istunut mieshenkilö ilmaisi olevansa myös suomalainen. Sekin oli töissä jossain vuoristogasthausissa. Me ei tosin säikähdetty, vaan oltiin (tai ainakin minä olin) vähän ylpeäkin, että oltiin ainoat suomalaiset, joihin se oli siellä sen kahden vuoden pestin aikana törmännyt. Ehkä se saattoi pelästyä mun kyselyjä siitä, miten se oli sinne päätynyt 🙂
Me aina huudellaan Terve, jos sattuu suomalaisia reissuilla osumaan. Yleisimmin on positiivisia kokemuksia, tosin emme isoissa Suomi-turrerysissä käykään. Sekä nuoremmat että vanhemmat suhtautuu yleensä innolla. Osaa on nähty paikalla useitakin kertoja ja tultu tutuiksi.
Sitten pakko kehua, että ulkomailla asuvat suomalaiset suhtautuu kyllä useimmin hyvin positiivisesti kohtaamisiin ja ovat hyvin helposti juttuun tulevia. Täällä Ausseissa on eri kaupungeissa mukavat suomalaisyhteisöt, ja jeesitään kaikkia uusia tulokkaita/kävijöitä.
Suosittelen moikkaamaan meitä, siitä ei oikeasti voi olla haittaa!
Heippa! En ole aikaisemmin kommentoinut sun blogiin, mutta nyt on pakko. Tää on niin hauska aihe! Mä nimittäin kuulun ehdottomasti siihen porukkaan, joka ei ymmärrä, miksi ulkomailla pitäisi alkaa puhella toisen suomalaisen kanssa. Siis MIKSI?! Eihän me Suomessakaan koskaan jutella tuntemattomien kanssa, sellainenhan on ihan ennenkuulumatonta. (Joo, on paikallisia eroja tietty 😉 ). Olin joskus kaverin kanssa Vietnamissa ja siellä hotelliaamiaisella eräs mies tuli paahtimen luona iloisesti toteamaan “Huomenta!” mulle ja mun kaverille. En tiedä, tervehtiikö hän enää ikinä löytämiään randomeja suomalaisia, sillä meidän nuorten naisten ilmeet olivat varmaan sen verran ärsyyntyneet ja äänensävy epäkohtelias. Vastasimme vain “Huomenta!” takaisin ja… Read more »
Niin no, itsehän reagoin omilla lomillani ihan samalla tavalla, jos törmään suomalaisiin. Vähän kiusaantuneena koitan päästä mahdollisimman vähillä jutteluilla eroon 🙂 Vähän hassuahan se on, etenkin sen jälkeen, kun olen nähnyt, miten italialaiset suhtautuvat toisiin italialaisiin maan rajojen ulkopuolella. Ihan ku ois kadonneen lähisukulaisensa tavanneet! (Outoa.)
Kiva kun kävit kommentoimassa, poikkea toistekin 🙂
Tosi kiva juttu, Heli.
Itse en ole asiaa oikein pohtinut. Piti alkaa oikein miettimään. Ehkä se on tilanteesta kiinni. Jos olen törmännyt suomalaiseen kovin kaukana kaikesta, maailman syrjällä. Olen saattanut kysyä miten sä tänne oot joutunut? Hauskoja tarinoita on kuultu ja vinkkejä vaihdettu. sri lankassa minua on kuskattu väen väkisin seutukunnalla asuvan suomalaisen luo ajatuksella että maamiehet haluavat kohdata. Teet juotiin ja kuulumiset vaihdettiin
Turistihotellin hississä olen tervehtinyt normaalin kohteliaan neutraalisti.
Olen myös saanut reissun päältä ystäviä. Samanhenkisiä kulkijoita.
Kristiina
Kiitos, Kristiina. Noinhan se varmaan on, että samantapaisiin paikkoihin matkalle hakeutuvilla voi olla muutenkin samoja mieltymyksiä. Etenkin syrjäisemmissä matkakohteissa. Ei pitäis siis karsastaa vain siksi, että ollaan Suomesta. Pitää yrittää seuraavan kerran, kun jossain maailman syrjäkylässä kuuleekin suomen kieltä!
Samanlaisia tilanteita on tullut vastaan, heh! 😉 Toisaalta, tapasin myös tulevan reissukaverin sattumalta hostellissa Italiassa joten vastaus on ehkä, että riippuu synkkaisivatko kemiat Suomessa.
Joskus kannattaa siis jutella toisen suomalaisen kanssa tämän suomalaisuudesta huolimatta 😉
Heh, tämä oli hauskaa luettavaa. Itse olen yleensä kotikonnuilla hipihiljaa, jos kuulen turistien puhuvan suomea, paitsi jos oikeasti pähkäilevät, minne pitäisi mennä ja miten hitossa sinne asemalle pääsee. Ajattelen, ettei heitä voisi omalla lomallaan vähempää kiinnostaa toisiin suomalaisiin törmääminen. Itse puhun kyllä ummet ja lammet vaikka kenen kanssa, jos aloittavat keskustelun. John Lewisin ulkosuomalainen kassa tunnisti minut maannaisekseen laukkuni heijastimesta. 🙂 Tuo italialaisten mutkattomuus on kyllä ihailtavaa. Opiskeluaikoinani Suomessa italialaiskirjekaverini tuli käymään veljensä kanssa. Viimeisenä aamuna pojat bongasivat auton, jossa oli Italian kilvet. Ei kuin juttelemaan! Jos olisivat olleet kaupungissa pitempään, olisivat varmaan menneet kimpassa illalliselle tms. (Muutama kuukausi myöhemmin… Read more »
Roomassa suomea kuulee kyllä aina keskustassa käydessään, enkä tosiaan juuri koskaan sano mitään yksin liikkuessani. Ellen sitten just kuule etsivän jotain paikkaa. Ei tarvitse siis pelätä, että innokas ja seurankipeä bloggari hyökkää juttelemaan niiden selfie-keppi- ja ruusumyyjien lisäksi 🙂
Mielenkiintoinen aihe. Kyllä sitä tulee yleensä itsekin pidettyä suu visusti supussa, jos huomaa, että suomailaisten seurue on jossain lähistöllä. Äkkiä vaan kauas! En vaan ymmärrä, että miksi juuri suomalaisten turistien matkakokemukset olisivat niin paljon mielenkiintoisempia, kuin muista maista tulleiden turistien. Halutaanko me kaikki suomalaiset samanlaisia kokemuksia matkoilta? Varmaanhan sitä on itse ihan samanlainen, mutta kun muissa suomalaisissa vaan ärsyttää ne sukkasandaalit ja muut turistimaisuudet. Kun sinne ulkomaille on lähdetty katselemaan nimenomaan jotain muuta. Paljon mukavampaa on jutskailla muunmaalaisten turistien tai tietysti paikallisten kanssa. Ja kun se nyt tosiaan enää nykyään ei ole mikään ihme, että suomalaisiin turisteihin törmää ihan joka… Read more »
Tutulta kuulostaa tuo Suomen käyttö salakielenä! Poikani on aina puhunut kanssani suomea, joskin meidän alueellamme ei suomalaisturisteja ollut. Jo muutaman vuoden ikäisenä hän itsekin oli sitä mieltä, että “sehän on kiva kun ne ei ymmärrä meitä”, jos häneltä kyseli kaksikielisyydestä! Kuitenkin Suomeen matkustaessamme piti viimeistään lentokentällä selittää, että täällä joku voi ymmärtää mitä puhumme. Onneksi kuitenkin pojasta on kasvanut täysin kaksikielinen!
Kiva, että olet jaksanut huolehtia poikasi suomen kielen taidosta! Tiedän, ettei se ole ihan helppoa ympäristössä, jossa muut eivät kieltä käytä. Hyvä siis, että poikasi huomasi “salakielen” hyödyt 🙂
Hei – vähän myöhäinen kommentti todella mielenkiintoiseen aiheeseen. Olen yleensä välttänyt suomalaisille puhumista – mutta nyt jo pitkän Suomesta poissaolon jälkeen huomasin keväällä aloittavani keskustelun viereisessä pöydässä olevan pariskunnan kanssa. Ehkä syynä oli Vapunaatto tai muuten happy tilanne, mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen naapurit näyttivät lähinnä vaivaantuneilta. Yleensä miten tilanne etenee on, se että jompikumpi meistä sanoo – hei onko nuo suomalaisia ? Ja sitten siirrymme hiljaa takavasemmalle. Näin kävi viime vuonna jonottaessa Alcatrazin lautalle, tunnistin jo ilman puhettakin ryhmän suomalaisia, mutta en vaan mennyt mitään sanomaan.
Ja hassua se, että tosiaan Suomessa kaikki näyttävät tutuilta. 🙂
Klassinen aihe ^_^ tästä on varmaan monilla erilaisia kokemuksia. Meilläkin tuo reagointi vaihtelee – lähempänä Suomea tilanne on eri kuin kauempana. Tukholmassa/ehkä jopa Euroopassa tulee ehkä salailtua, mutta kauempana tulee juteltua. Yleensä kaikki ovat vähintään muutaman sanan vaihtaneet, mutta Fijin saarihyppelylautalla suomalainen nuoripari vastasi yksisanaisesti mun moikkauskysymykseen ja heti sen jälkeen vajosi kukin oman kirjansa taakse loppumatkan tunneiksi ja lakkasivat puhumasta keskenäänkin. 😀 😀
Ja matkan pituudellakin on merkitystä. Näin ulkosuomalaisena tulee useinkin ilmaistua kansallisuus jo sen vuoksi, että muut suomalaiset tietäisivät, ettei mitä tahansa kanna hölistä. Joskus säälittää ihan amerikkalaiset ystävämme, jotka eivät missään päin maailmaa turvallisesti voi puhua henkilökohtaisuuksia julkisella paikalla!