Subscribe & Follow

Sekalaisia mietteitä

Elämää eristyksissä: tunnelmia ja tunteita Italian ensimmäisen koronakuukauden ajalta

22/04/2020

Italiassa on nyt eletty reilun kuukauden verran eristyksissä koronan vuoksi. Tarkalleen sanottuna 43 päivää. Ehkä, sillä en ole ihan varma, mikä viikonpäivä tänään on. (Itse asiassa en ole laskenut päiviä, olen vaihtanut tuon lukeman päivittäin yrittäessäni kirjoittaa tätä juttua. Aloitin muistaakseni 21. päivänä…joku päivä on saattanut jäädä välistäkin.) Vuodenaika on tällä aikaa selvästi vaihtunut. Puissa on jo isot lehdet, kirsikat ovat jo kukkineet ja wisterioiden kukinta on loppusuoralla. Jasmiineissa on isot nuput. Meille on tullut uusia tapoja. Olemme oppineet vetämään hihaa käden suojaksi, jos pitää koskea ovenkahvaan tai johonkin nappulaan tai avaamaan ovia lantiolla tai kyynärpäällä. Ulos lähtiessä tarkistamme, että mukana on avaimet, koiran hihna, henkkarit, hanskat ja maski. Peiliin sen sijaan ei tule juuri vilkaistua.

Edellisessä postauksessani kerroin, miten nopeasti koronatilanne eteni täällä Italiassa niin, että koko maan sulkemiseen päädyttiin. Kuten nyt tiedämme, koronan leviämisen vauhti vain kiihtyi tuon jälkeen ja virus levisi samalla tapaa myös muihin maihin läpi Euroopan, Yhdysvaltojen ja muidenkin maanosien. Maa toisensa jälkeen sulki rajansa ja julisti poikkeustilan, jolla rajoitettiin kansalaisten liikkumista. Italiassa ulkonaliikkumiskieltoa ja työpaikkojen sulkemisia lisättiin sitä mukaa, kun todettujen koronatapausten ja siihen kuolleiden määrä lisääntyi. Tätä kirjoittaessa osa rajoituksista on jo purettukin, kun käyrä lähti viimein laskuun. Nyt saa olla ruokakauppojen ja apteekkien lisäksi esimerkiksi lastenvaateliikkeet ja kirjakaupat. Ulkona liikkuessa pitäisi yhä olla mukana itse allekirjoitettu lupalappu, josta on menossa jo kai 4. tai 5. versio. Viimeisimmässä selvitetään ulkona liikkumisen syy, vakuutetaan, ettei ole todettu Covid-19-virusta, eikä määrätty kotikaranteeniin ja lisäksi, että tunnetaan oman alueen lait (viimeisen kohdalla joudun vähän valehtelemaan, sillä en tiedä, mistä ne edes löytää). Rajoitusten rikkomisesta voi saada 280 – 3000 euron sakot, joita toisilla alueilla jaetaan ahkerammin kuin toisilla.

Kun maaliskuun 9:nnen päivän iltana Italian pääministeri Conte ilmoitti, että koko Italia suljetaann 3.4. asti, kolmisen viikkoa kestävä lockdown tuntui absurdilta. Niin kauan vain kotona! No, aikarajan lähetessä ja koronatartuntojen määrän yhä lisääntyessä alkoi valjeta, että eristyksissä pitää elää paljon pitempään. Kukaan ei yllättynyt, kun aikaa pidennettiin pääsiäisen jälkeiseen tiistaihin 15.4., eikä kukaan oikein uskonut sen riittävän. Eikä riittänytkään, sillä nyt voimassa oleva raja on 3.5.  Sen jälkeen rajoituksia aletaan ehkä asteittain purkamaan. Elämä eristyksissä ja epävarmuus siitä, milloin tämä loppuu ja miten rajoituksia edes voi lähteä purkamaan, saa tunteet menemään aikamoista vuoristorataa.  Vaikka olen muutamaa sanomalehtihaastattelua myöten vakuuttanut, että ei meillä ole mitään hätää – niin kuin ei olekaan – niin kyllähän tähän ensimmäiseen (!) kuukauteen mahtuu monenlaisia tunteita, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä.

Wisterias hysteria

Itkettää

Karanteenin alussa  tarkistin iltaisin aina päivän lukemat eli kuinka monta uutta koronatartuntaa oli Italiassa todettu, kuinka moni oli joutunut tehohoitoon ja kuinka moni oli tautiin vuorokauden aikana menehtynyt. Pala kurkussa tuntui ilta illalta kasvavan suuremmaksi suuremmalta. Olin kai jotenkin kuvitellut lukujen pienenevän parissa viikossa, kunhan vain pysymme nyt kaikki kotona.  Kun niin ei sitten tapahtunutkaan, vaan kuolonuhrien määrät vain nousivat kaikista eristäytymistoimenpiteistä huolimatta, ahdistus purkautui itkuna ennen pitkää. 19.3 eli vain 9 päivän karanteenin jälkeen laitoin ystävilleni viestin:

Katsoin illan luvut ja itken nyt täysillä. Italiassa on nyt kaikkiaan 33 190 todettua koronatapausta, 4480 enemmän kuin eilen. Ja 3405 kuollutta, 437 enemmän kuin eilen. V**u tää karanteeni ei vielä edes auta. Milloin tää loppuu?

Luulen, että kuolemantapausten voimakas lisääntyminen eristäytymisestä huolimatta oli minulle (ja varmaan monille muillekin) se hetki, kun tajusin, ettei tämä lopu parissa, kolmessa viikossa. Ihmiset lakkasivat laulamasta ja tanssimasta parvekkeilla, eihän sitä nyt viikkotolkulla joka ilta jaksa.  Tuon laittamani viestin jälkeen luvut vielä nousivat. Kuolemantapausten huippu oli 27.3., kun kuolleita oli 969 vuorokaudessa. Sen jälkeen kuolemien määrä on laskenut, mutta koronaan kuolee Italiassa yhä lähes 500 ihmistä vuorokaudessa. Kaikkiaan koronaan on nyt menehtynyt Italiassa 23 660 ihmistä.

Pala nousi kurkkuun ja kyynelet silmiin myös silloin, kun näin kuvia, missä armeijan autoja oli määrätty hakemaan ruumiita Lombardiasta naapurikuntien ja -alueiden krematorioihin, koska alueen omien kapasiteetti ei riittänyt.  Ja kun näin kuvia väliaikaisista sairaalatiloista, joissa koronapotilaat olivat yksin, kun ketään omaisia ei tietenkään voi päästää lähellekään. Edes sen viimeisen hetken koittaessa.

Nyttemmin en enää seuraa lukuja, enkä uutisia niin intensiivisesti. Ne ovat vain liikaa.

Wisteriahysteria

Ärsyttää (suorastaan raivostuttaa)

Paljon on päiviä, jolloin kaikki vi… ottaa päähän.

Kavereiden someen postaamat kuvat, joissa leivotaan iloisesti yhdessä koko perheen kanssa pullaa, pelataan lautapelejä tai kootaan palapeliä ärsyttävät. Ihan varmasti on muitakin perheitä, joissa kaikki vain nököttävät omissa huoneissaan omilla koneillaan. Onhan?? 

Koko ajan läsnä ja samassa tilassa oleva oma puoliso tietenkin ärsyttää. Ärsyttää, kun se viheltelee (tässä on sentään korona päällä, hei!). Ärsyttää, kun se hyräilee. Ärsyttää, kun se opettelee jotain uutta kitarabiisiä. Ärsyttää, kun se laittaa astiat astianpesukoneeseen väärin. Ärsyttää, kun se.. no ehkä tajusitte idean. Tunne on epäilemättä molemminpuolinen. Tietenkin samat asiat ärsyttävät yleensäkin, mutta nyt kun ei voi lähteä vaikka ulos kävelemään, puolison tavat ottavat vähän enemmän päähän. Hyvin tässä silti toimeen tullaan, eropaperit tuskin lähtevät vetämään, kun eristyselämä loppuu, kuten kävi Kiinassa monille pareille.  Tiedän, että toisaalla seinien sisällä tapahtuu paljon pahempaakin kuin pientä ärtymystä ja huomauttelua.

Puolisoa enemmän ärsyttää kuitenkin muut ihmiset, etenkin ne, jotka eivät tottele sääntöjä. Ne, jotka ostavat kaupasta vain yhden banaanin ja jogurtin, koska silloin on selvää, että he käyvät kaupassa joka päivä. Ehkä jopa monta kertaa päivässä. Ne, jotka eivät mene eteenpäin kaupan jonossa. Niin ja kovasti ärsyttää ne ulkona hengailevat mummot ja papat! Kun  Suomessa suositeltiin, että yli 70-vuotiaat ja muut riskiryhmäläiset eristäytyisivät muista, somefiidini täyttyi raporteista kahviloissa ja kaupoissa bongatuista vanhuksista ja vanhempiinsa turhautuneiden ihmisten viesteistä, kun nämä eivät saa riskiryhmäläisiä pysymään kotona. Kiinnitin silloin huomiota siihen, kuinka paljon vanhuksia täälläkin näkyy katukuvassa. Täällähän ulkonaliikkumiskielto koskee yhtälaisesti kaikkia, eikä mitään mainintaa riskiryhmistä ole. Itse asiassa en ole montaa teiniä nähnyt, mutta rollaattorien kanssa liikkuvia vanhuksia sitäkin enemmän. Suomessa  riskiryhmäläiset tuntuvat nyt ymmärtävän, että on heidän omaksi hyväkseen, jos he pysyvät nyt kotona, mutta täällä vanhukset yhä käyvät kaupassa yhtaikaa muiden kanssa, valikoivat paljain käsin hedelmiä, joita moni muu on puristellut aiemmin ja tulevat aivan liian lähelle kaupan tiskillä ja kadulla.

Myös maskihysteria ärsyttää. Täällä Lazion alueella ei kasvomaski ole (toistaiseksi) pakollinen, mutta nyt lähes kaikilla on sellainen. Sosiaalinen paine laittoi minutkin ompelemaan parit kankaiset suojat perheenjäsenille. Käytän sitä edelleen vain kaupassa ja vilkkaammalla kadulla liikkuessani, hiljaisilla kaduilla käyn koiran kanssa ilman maskia. Ärsyttää sekin, kun moni käyttää maskia väärin, esim. roikottaa sitä leuan alla, kun vaikka tupakoi tai puhuu puhelimeen tai muuten vaan. En ole varma suojaimen hyödystä, sillä etenkin lämpimällä säällä sitä korjaillaan koko ajan ja silloinhan kasvoihinkin tulee kosketeltua. No, ainakin kaikilla on nyt oikeanlainen maski. Silloin kun ne oli olivat kaikkialta loppu, niin katukuvassa näki kaikenlaista viritelmää.

Maailmassa on yhä paljon kaunista.

Viime viikkoina on ärsyttänyt, että kadulla on niin paljon ihmisiä. Jo pääsiäistä ennen ihmisten ja autojen määrä selvästi lisääntyi ja nyt viikonloppuna vaikutti, että liikkeellä on yhtä paljon ihmisiä kuin ennen koronaa. Erona on vain, että (enimmäkseen) pidetään turvaväliä ja kaikilla on ne maskit. Vaikka ymmärrän ihmisten tarpeen päästä ulos kuuden viikon eristäytymisen jälkeen, tilanne huolestuttaa. Koronan leviäminen ei ole ohi, sehän on vasta tulossa tälle alueelle!

On ikävä

Ikävöin monia asioita. Pitkiä kävelyitä Villa Pamphiljin puistossa,  lempipaikassani Roomassa. Cappuccinoa läheisen baarin terassilla. Auringonpaisteessa nautittua kevään ensimmäistä gelatoa jossain lempigelaterioistani. Pizzaa, jota emme ole uskaltaneet tilata muutamaan viikkoon, vaikka kannatuksen vuoksi ehkä pitäisi. Da Cesaren gnocchi fritti in cacio e pepeä  ja Papetton grillattuja mereneläviä.

Mutta ennen kaikkea on ikävä ihmisiä. Vaikka näemmekin ystävien ja sukulaisten kanssa on-line ehkä jopa useammin kuin tavallisesti, ei se ole ihan sama kuin mennä yhdessä ulos syömään tai aperitivolle, yhteisistä viikonloppumatkoista nyt puhumattakaan. Ja ihmisistä kaikista ikävin on aikuista lastani, joka viettää karanteenia poikaystävän vanhempien talossa Ranskassa, jonne he lähtivät opiskelukaupungistaan Lontoosta siinä vaiheessa, kun alkoi näyttää varmalta, että myös Iso-Britannia menee lukkoon. Ainahan sitä pesästä jo pois lentänyttä on vähän ikävä, mutta nyt kun ei tiedä, milloin nähdään, ikävä on kasvanut ihan toisiin mittoihin.

Kirsikankukkia ja poutapilviä

Ja niin oudolta kuin se ehkä vaikuttaakin, niin kaipaan myös yksinoloa. Koska meitä asuu täällä kolme ja perheenjäsenet eivät saa poistua kotoa yhtaikaa, en ole ollut hetkeäkään yksin kotona sen jälkeen, kun koronalukko alkoi. Ei sillä, että tekisin mitään erikoista yksin, ihan samoja juttuja kuin nytkin, mutta silti. Koti oli ennen päivisin vain minun työpaikkani, joogasalini ja lounasravintolani. Nyt tuntuu välillä, että on talo täynnä väkeä, kun olohuoneessa on koko ajan joku kokous menossa, enkä voi liikkua kotonani ihan vapaasti.

Naurattaa

Mutta aika usein myös naurattaa. Hyvät karanteenimeemit naurattavat. Hauskat karanteenivideot naurattavat. Tekee hyvä kuulla pojan nauravan huoneessaan, kun se on yhteydessä kavereidensa (?) kanssa, samoin puolison, kun he pitävät päivittäistä kahvihetkeään tiiminsä kanssa.  Yhteisillä viikonloppuaperitivoilla ystävien kanssa nauramme aina. Paljon. Päivittäin naurattaa myös eri WhatsApp-ryhmiini laitetut viestit. Itse asiassa minua naurattaa paljon useammin kuin itkettää. Hyvä niin.

Ja paljon muuta

Tietenkin näihin kuuteen viikkoon mahtuu paljon muitakin koronatilanteen aiheuttamia tunteita. Huolta vanhemmista ja työnsä ja tulonsa menettäneistä ystävistä. Yllättymistä yhteydenotoista. Syyllisyyttä siitä, että ahdistaa, vaikka meillä on asiat hyvin moneen muuhun verrattuna. Turhautumista. Kateutta. Ilahtumista siitä, että ulkona kevät kaikesta huolimatta etenee ja ilma on raikkaampi kuin yleensä.

Italiassa pitäisi siirtyä koronakaranteenin “toiseen vaiheeseen” 4.5., mutta vielä ei tiedetä, mitä sitten tapahtuu. Todennäköisesti joitain liikkeitä avataan, mutta ravintoloita ja baareja tuskin vielä pitkään aikaan. Koulujakaan tuskin avataan enää tänä keväänä. Ne hemmetin maskit tulevat varmaan pakollisiksi. Epätietoisuus siitä, mitä nyt seuraavien kuukausien aikana tapahtuu, on pahinta koko tässä tilanteessa.   En ole vielä kunnolla päästänyt tajuntaani sitä, että luultavasti emme tänä kesänä pääse Suomeen, enkä varsinkaan sitä, etten ehkä näe tytärtäni. Ehkä emme saa matkustaa minnekään muuallekaan, sillä nyt puhutaan liikkumisrajoitusten purkamista ja rajojen avaamista vasta 6–8 kuukauden kuluttua. On tulossa hyvin omituinen kesä hyvin omituisen kevään jälkeen.

Näköalani tänään. Ja eilen. Ja huomenna. Ja...

Entäs te, mikä on koronakeväänä itkettänyt, ärsyttänyt, mitä on ollut eniten ikävä ja mikä on naurattanut? Kommenttikenttään saa purkautua!

Tämän postauksen kuvat on otettu yllättäen kotikulmiltani, kevään etenemisestä.

Tykkää ja jaa:

Leave a Reply

avatar

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

  Subscribe  
Notify of