Tuttu mutta uusi paluu arkeen

kattoselfie

Paluu arkeen on sujunut jokseenkin nihkeästi. Lasten koulut alkoivat jo kaksi viikkoa sittem, koska he käyvät yksityistä kansainvälistä koulua. Italialaiskoulujen syyslukukausi on alkanut vasta tällä viikolla. En ymmärrä, miten italialaisvanhemmat järjestävät ja kestävät tuon järjettömän pitkän kesäloman – kesäkuun alusta syyskuun puoliväliin – sillä itse odotin jo kovasti, että koulu alkaisi ja saisin ehkä taas jotain aikaankin, kun ei ole jatkuvasti jääkaapilla ramppaavia teinejä häiritsemässä.

Vaan ei paluu arkeen sujunutkaan ihan suunnitelmien mukaan. Kaksi päivää ennen koulun ja hartaasti odotettujen fudistreenien alkua poika tökkäsi Penny boardillaan yhteen Rooman luvattoman huonokuntoisten katujen montuista ja vaikka poika ei edes kaatunut tai muuta vakavaa, niin silti pahin tapahtui: viime keväänä polvileikkauksen ja neljän (4) kuukauden urheilukiellon vaatinutta irronnutta rustonpalaa pidellyt ruuvi katkesi ja poksahti irti. Ja pala rustoa tietty kans. Viimeinen lomapäivä meni magneettikuvissa ja itkuhan siellä liki pääsi, kun tulokset tulivat. Minulta siis. No onneksi uutta rustoa oli tässä puolessa vuodessa kasvanut tarpeeksi, joten polvesta täytyi vain puhdistaa se kipua aiheuttava ruuvinpala ja vanha rustonpala. Uusi leikkaus oli viime viikolla, pieni haava on miltei jo parantunut, poika kävelee ihan normaalisti ja parin viikon päästä pääsee toivottavasti potkimaan sitä palloakin.
Piazza Trilussa
Tiberin kojut

Tiberin ranta

campo de' fiori

 

Piazza Santa Maria di Trastevere

trastevere

Poika pääsi siis aloittamaan viimeisen vuotensa nykyisessä koulussaan eli kahdeksannen luokan ja viimeisen vuoden middle schoolissa kunnolla vasta tällä viikolla. Tytär puolestaan aloitti viimeisen vuotensa koulu koulussa ylipäätään, hän on nyt high schoolin senior. Syksyllä on ohjelmassa mm. haku yliopistoihin tai collegeihin tai mitä ne nyt on (tää superäiti on aika pihalla näistä hakujutuista, mutta onneksi koululla saa erinomaista opinto-ohjausta). Ensi syksynä kumpikin lapsistani aloittaa siis jossain uudessa paikassa, josta ei vielä ole tietoa. Tytär vielä oudommassa, sillä todennäköisimmin tuo uusi paikka on jossain uudessa maassakin. Mutta ei ajatella sitä nyt. Minä sen sijaan tiedän tällä kertaa varmasti, että olemme Roomassa ensi syksynäkin. Siippani sai nimittäin saimaannorppaan verrattavan harvinaisuuden eli pysyvän työpaikan. Kai sen uskaltaa jo julkistaa, vaikka ei mitään jonninjoutavaa työsopimusta olekaan vielä tullut. Tähän asti työsuhde on ollut määräaikainen, eikä sen jatkuminen ole ollut millään muotoa varmaa, päinvastoin. Vähän stressaavaa on ollut, kun ei tiedä, onko vuoden vaihteessa edessä muutto Suomeen vai tuleeko työsuhteelle jatkoa. Mutta nytpä tiedetään: me jäädään Roomaan toistaiseksi.

Paluu arkeen on siis tuota edellä mainittua polvileikkausta sujunut melko tutuissa kuvioissa, mutta katselen näitä kuvioita kuitenkin vähän uusin silmin, kun kulttuurierot ja muut arkea hankaloittavat rikastavat pikkujutut eivät enää olekaan väliaikaista vaan. Joudun siis tulevaisuudessakin kuulemaan vuokraemäntäni kommentteja kasvojeni punaisuudesta tai painostani. Muutosta ei myöskään ole tulossa siihen, ettei bussia tulekaan, koska lähes jokaviikkoinen lakko (kuten tänään). Parkkipaikkaa saa etsiä kotikulmilla edelleen jopa tunnin ja matkaan kaupungin toiselle puolen on syytä varata saman verran aikaa kuin jos olisi menossa Helsingistä Tampereelle. Kaaos on luvassa aina kun sataa ja talvella sisällä tarvitsee parit villasukat ja perulaisen alpakkaponchon.

Vaikka päätös jäädä Roomaan pysyvästi toistaiseksi helpottaa, niin omalta osaltani se myös lisää epävarmuutta. Tässähän pitää ihan oikeasti ruveta miettimään, että mitähän helvettiä sitä elämällään tekisi. Toki tämä blogi ja kirjoittamisen opinnot ja tulevat italian kurssit tuovat mukavasti sisältöä elämään, mut silti jotain muutakin kaipaan. Pää on siis täynnä isoja ajatuksia, mutta ajatus tulevista vuosista (?) Roomassa ei silti kaduta. Ei minulla kuitenkaan olisi ollut paluuta entiseen työhöni ja kuten olen aiemminkin sanonut, ei se elämä ulkosuomalaisena ole ollenkaan hullumpaa.

Ponte Sisto illalla

Tämän postauksen kuvat on otettu jalkapallon EM-kisojen aikaan kesäisessä Roomassa.

Tykkää ja jaa:

4 Comment

  1. Jaana Pieniniemi-Lahikainen says: Vastaa

    Hei, vain kaksi kertaa Roomassa käyneenä, mutta sydämensä jo sille menettäneenä, olen ehkä jopa hiukan kateellinen.
    Ainakin alku kevään – loppu syksyn välisen ajan, tuota kosteaa talvea en ehkä kuitankaan vaihtaisi Suomen asuntojen lämpöön.
    Nauttikaa olostanne ihanassa kaupungissa.
    Rakastan lukea blogiasi, soljuvaa, kuvaavaa tekstiä ja ihania kuvia; Rooma herää henkiin ja monta pikku vinkkiä jo saaneena, tiedän mitä ensi kerralla siellä teemme.
    Terveisiä koto Suomesta! Täälläkin on muuten vielä liki kesäkelit.

    1. Heli says: Vastaa

      Iso kiitos kommentistasi, se lämmitti mieltä. Rooma on minun mielestä huippukohde myös talvella, kuten olen tässä postauksessa (klik) sanonutkin 😉 Nauti kesäkeleistä, myös minä nautin Rooman lämpimistä syyskuun illoista!

  2. Ronja says: Vastaa

    Ihana lukea sun blogia! Asun ite Brasiliassa lopullisen toistaiseksi ja käyn aika samanlaisia mietoksia itteni kanssa, että mitä pitääkö tässä jotain elämääkin ruveta toteuttamaan ja kieltä opettelemaan.

    1. Heli says: Vastaa

      Kiitos Ronja! Kielen opettelu helpottaa elämää kummasti, jos yhtään pitempään aikoo olla. Mukavaa syksyä Brasiliaan!