Ei aina käy niin kuin haaveillaan

Subiaco on pieni keski-aikainen kaupunki vajaan 80 kilometrin päässä Roomasta. Se on ollut unelmakohteeni jo kuukausia, siitä asti, kun näin ensimmäiset kuvat siitä Instagram-fiidissäni. Olen ihan heikkona keskiaikaisiin kyliin ylipäätään, mutta kuvien perusteella Subiaco vaikutti sellaiseksikin poikkeuksellisen kauniilta pittoreskeine piazzoineen ja kapeine mukulakivikujineen. Siellä on vielä linnakin! Eikä mikä tahansa linna, vaan Borgioiden linna – tiedättehän Borgiat, maan ja taivaan valtiaat, tuon valitettavasti kesken jääneen sarjan. Historialllisten tietojen mukaan Subiacon roccassa ovat syntyneet pahan paavin lapsista Cesare ja Lucrezia. Lisäksi Subiacon lähistöllä komea luostari, jossa voi myös yöpyä ja nauttia illallisen viineineen.

Subiaco oli siis ilman muuta reittisuunnitelmani lähtökohta, kun aloin suunnitella parin päivän kiertomatkaa Lazion keskiaikaisissa kylissä sillä välin, kun muut perheenjäsenet ovat omilla reissuillaan hiihtämässä Dolomiiteilla ja vaeltamassa Marokossa. Odotin tätä ihan yksin (tai olihan minulla koira mukana) tekemääni road tripia aika paljon. Kerrankin reissu, jolla ei tarvitsisi tehdä mitään kompromisseja, vaan voisin käydä niin monessa keskiaikaisessa kylässä kuin jaksaisin ja myös pysähtyä AINA, kun näkisin jotain kiinnostavaa. Perheeni ei nimittäin valitettavasti jaa kyltymätöntä innostustani pikkukyliin. He väittävät niiden kaikkien näyttävän samalta.

Luostarimajoituksesta jouduin tosin heti luopumaan, sillä luostarin Foresteria avautuisi vasta pari viikkoa matkani jälkeen. Arvelin kuitenkin, että kaupungin laidalla oleva pieni majatalo, jonka terassilta avautuu näköalas alas vanhaan kaupunkiin ja linnaan, ajaisi saman asian.

Kukkulan päällä oleva Subiaco näytti juuri oikeanlaiselta, kun lähestyin sitä myöhään sunnuntai-iltapäivällä. Mutta kun ajoin lähemmäs kaupunkia, kadun varrella alkoi näkyä metrinmittaisia supersankareita ja prinsessoja. Kaupungin pääkatu oli suljettu ja liikennettä ohjattiin sivuun.

Voi ei, Subiacossa on karnevaalijuhla.

Karnevaalihumua ja räjähtäviä latureita

Nyt joku voi ajatella, että karnevaalijuhlat keskiaikaisessa kylässä on silkkaa hyvää tuuria: siinähän saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Silloin tällä jollakin on ehkä mielessään Venetsian tyylikkäät karnevaalijuhlat koristeellisine naamioineen ja renesanssipukuineen.

Todellisuudessa italialaiset karnevaalijuhlat ovat meluisia, sotkuisia ja no, mauttomia. Eli musiikki soi täysillä, joka paikkaan heiteltävää pientä värikästä paperisilppua näkyy kadulla vielä heinäkuussakin ja lasten lisäksi myös aikuiset pukeutuvat joka marketista saataviin halpohin naamiaisasuihin. Yritän yhä karistaa mielestäni näkyä tanakasta parrakkaasta Batmanista…

Karnevaalijuhlan vietto kuului kovaa myös kylän yläpuolella rinteessä sijaitsevaan majapaikkaani, kun viimein löysin sinne kiertotien kylän ympäri käytyäni ensin pari kertaa moikkaamassa keskustassa liikennettä ohjannutta papparaista. Ajattelin lepuuttaa hetken huoneessani jalkojani ja ladata puhelimeni, jonka varassa myös nettiyhteyteni oli.  En nimittäin ollut muistanut varmistaa, oliko hotellissa wifiä ja eihän siellä sitten ollut. Mutta kun työnsin laturin pistorasiaan, lieskat ja savupilvi löivät vastaan.  Laturi räjähti ja samalla meni tietenkin sähkötkin koko rakennuksesta. Ilman sähköä, kännykkää ja internetiä: tästähän oli tulossa vielä luostariin vetäytymistäkin täydellisempi hiljentyminen pois maailman menosta! Koska keskiaikaan palaaminen ei kuitenkaan ollut suunnitelmissani, lähdin etsimään majatalon emäntää.

Sähköt saatuani lähdin monessakin mielessä tyhjällä akulla kohti Subiacoa. Karnevaalihumu kylässä oli tässä vaiheessa yltynyt jo täysmittaiseksi. Karnevaalikulkueen vaunut oli ajettu keskeiselle paikalle niin, että lapset takuulla näkevät ne ja voivat nähdä seuraavana yönä painajaisia paperimassapäistä. Juontajat HUUTAVAT kommenttejaan täysillä soivan musiikin päälle, ihmiset heittelevät paperisilppuaan ja tanssivat letkassa. Kaiuttimista pärähtää soimaan Macarena ja kaikki riehaantuvat entisestään.

Myönnän, että toisessa mielialassa karnevaalimeno olisi voinut olla minustakin todella hauskaa, mutta nyt koko touhu oli niin valtavassa ristiriidassa odotusteni kanssa, että puistelin vain päätäni. Tätäkö tämä nyt olisi: mukulakivikujat olisivat paperisilpun peittämiä ja aina kun yrittäisin ottaa kuvaa, jostain putkahtaisi eteen joku hämähäkkimies?

Löytyihän se unelmieni Subiaco

Onneksi ei kuitenkaan, sillä karnevaalihumu jäi taakse, kun pakenin keskusaukiolta kohti vanhaa kaupunkia ja Borgioiden linnaa. Keskiaikaiset muurit  suojasivat Macarenalta ja sain rauhassa kuvitella olevani ainoa prinsessa paikalla. Sille kaikkein kauneimmalle aukiolle parkkeerattu ruma Fiatkaan ei jaksanut harmittaa kuin hetken.

Kiipesin linnanpihan muurien päälle ja katselin alas kylään ehkä samoja kattoja ja kirkkoja kuin Lucreziakin. Linnan alapuolella olevalla piazzalla oli baari, josta sain piripintaan täytetyn viinilasillisen eurolla (1 €). Viini oli aika pahaa, mutta ulkona terassilla kaunista piazzaa katsellen nautittuna sen hinta – laatu-suhde oli todellakin kohdallaan.

Paluu hotellille

Tarinan Subiacosta voisi päättää näihin kuviin ja tunnelmiin. Mutta kun se ei päättynyt niin. Kun laskeuduin alas linnanpihalta taas rahvaan pariin, sain huomata, että karnevaalikulkue oli lähtenyt uudestaan liikkeelle. Traktorien vetämät groteskit karnevaalivaunut liikkuivan tuskastuttavan hitaasti kohti piazzaa kansan tanssiessa velloessa ympärillä. Tässä vaiheessa niin puhelimen kuin kamerankin akut olivat jo tyhjinä, joten en valitettavasti saanut ikuistettua tätä loppuhuipennusta. Mutta vähän makua saa tästä paikan päällä otetusta YouTubesta  löytämästäni videosta. Kontrasti hiljaisilla kujilla vaelteluun ja linnanpihalla nauttimaani viinilasilliseen oli taas aikamoinen.

Pääsimme pikkukoiran kanssa viimein hotellihuoneeseen turvaan ja hotellinomistajalta laturinkin lainaan, tosin vain illalliseen asti. Illallista odotellessani kuulin miten bailumusiikki alhaalla kylässä vaihtui lakaisuautojen jyrinään. Karnevaalijuhlat eivät siis jatkuneetkaan aamuun asti, hieno homma! Tai niinhän minä luulin. Majatalon ravintolassa odotti nimittäin vielä yksi yllätys. Sain nauttia erinomaisen ja täyttävän illallisen – villisikapastaa, lammaspataa, pekonikuorrutettuja perunoita – ihan yksin kauniissa ruokasalissa, jonka ikkunoista näkyi nurkka valaistua linnaa. Olin ihan tyytyväinen tähän ylellisyyteen, kunnes katseeni osui katettuun pitkään pöytään ja sen yläpuolella olevaan ilmapalloin reunustettuun kylttiin “Buon 18 Compleanno”. Paikassa olisi siis 18-vuotisbileet. Hienoa. Ensimmäiset vieraat tulivat, kun olin poistumassa paikalta vähän ennen kymmentä, joten arvelin, ettei ensi yönä tarvitsisi liikoja nukkua. Eikä sitten tarvinnutkaan ennen aamu-kolmea, jolloin juhlat viimein päättyivät.

Loppusanat

Nyt, puolitoista viikkoa matkani jälkeen, pidän koko edellä tuoreeltaan kirjoittamaani vuodatusta vähän turhana marinana. Tämän takiahan minä Italiaa rakastan ja joskus vihaankin. Täällä on niin paljon upeita paikkoja täynnä historiaa, että niistä on mahdoton tehdä mitään satunnaista kävijää miellyttävää ulkoilmamuseota. On ihan normaalia, että Borgian linnan alapuolella soi Macarena ja sombrero-hattuinen traktorikuski vetää läpi keskiaikaisen kaupungin perässään kärryä, jolla paperimassasta tehdyn valtavan Shrekin pään vieressä tanssii keski-ikäinen Lumikki pitäen sylissään pikku-nunnaa. Ai ei vastaa rouvan haavekuvaa Subiacosta? Bah, hey Macarena.